• Hyppää pääsisältöön
  • Hyppää ensisijaiseen sivupalkkiin
  • Etusivu
  • Tietoa sivusta
  • Ilmasotakokoelma

Kuittinen.org

Ihmisiä ja lentokoneita

Kirjat

Kaksi kirjaa

admin

Hugo Valpas, Surinaa idästä

Hugo Valppaan Surinaa idästä käsittelee jatkosodan ensikuukausia lentoreportterin näkökulmasta. Omistamani painoksen yksityiskohtana on kansilehdelle kirjoitettu viesti kirjan ensimmäiselle omistajalle, kuka lienee ollutkin:

Saulille jouluna 1941
Mirja-täti ja Kaarlo-eno

Kannustakoon tämä kirja sinua aikanaan tekoihin isänmaan puolesta!

Tartuin kirjaan toiveikkain mielin, sillä pidin sen asetelmaa mielenkiintoisena. Ulkopuolisen haastattelijan ja havainnoitsijan perspektiivi voisi avata mielenkiintoisia näkökulmia sodan lentotoimintaan, erityisesti kun haastatteluja ei tehdä 10-20 vuotta sodan jälkeen, vaan keskellä kiivainta hyökkäysvaihetta.

Asiassa on kuitenkin muutamia esteitä. Yhtäältä julkaisemisajankohta. Kirja käsittelee vuoden -41 hyökkäysvaihetta, ja se on putkahtanut kustantajalta ulos jo saman vuoden joulukuussa. Kirja on luonnollisesti mennyt sensuurin läpi, ja kirjallisten arvojen lisäksi on merkinnyt sen propagandistinen arvo. Ihme kyllä, varsinaista sankaripaatosta on vähemmän kuin esimerkiksi Joppe Karhusen teoksissa, jotka sentään on kirjoitettu sodan jälkeen. Vaikka varsinainen propagointi keskittyykin vuoden verran ryssän vallassa olleiden alueiden täydellisen rappiotilan ihmettelyyn (mikä ilmeisesti olikin totta), on TK-mies  ollut varmasti tietoinen siitä, millaisia tarinoita kotirintamalle halutaan kertoa.

Toisen ongelman aiheuttavat lentäjät itse, jotka eivät mielellään puhu omista saavutuksistaan. Yleisin vastaus on, ettei haastateltava ymmärrä miksi häntä haastatellaan, ja ettei hänellä ole mitään kertomista. Tästä syystä heistä on vaikeata saada irti juuri muuta kuin se, mitä tarkkaan ottaen milläkin lennolla on tapahtunut. On ymmärrettävää, ettei sotatilanteessa elävä sotilas voi oman mielenrauhansa vuoksi käydä kovin syvälliseksi läpikäymiensä tilanteiden tiimoilta, mutta kenties reportteri voisi. Surinaa idästä olisi pitänyt kirjoittaa sodan aikana, ja julkaista pitkä aika sodan jälkeen, jolloin oltaisiin voitu noudattaa kirjallisia arvoja. Voisin kuvitella, että lentokentällä pyörivä reportteri näkisi paljon lentotoiminnan takana tapahtuvaa inhimillistä tapahtumista -mielenkiintoisia persoonia, menetyksiä, kuolemanpelkoa, voitonriemua, ja kaikkea sitä, mikä oikeastaan tekee sodasta mielenkiintoisen aiheen. Toisaalta, TK-miehet liikkuivat rauhattomasti paikasta ja laivueesta toiseen, sillä juttuja täytyi syntyä tasaiseen tahtiin. On mahdollista, että tästä syystä vaikutelmat jäävätkin hieman pinnallisiksi.

Valpas ei ole mikään huono kirjoittaja. Tarkkaillessaan sotatilassa olevaa Karjalaa, kerronta on paikoin hyvinkin mukaansatempaavaa, vaikka välillä repliikeissä on koheltamisen makua. Kirjan suurin ongelma on, että se tahtoo olla vain kokoelma lentäjien yksittäisiä taistelukertomuksia, pyrkimättä juurikaan eheään kokonaiskuvaan. Tämäkin on hyvin ymmärrettävissä, sillä ei kai kenelläkään tuossa vaiheessa voinut olla kovin hyvää kokonaiskuvaa juuri alkaneen sodan luonteesta, ja kotirintamalla oltiin kiinnostuneita kaikenlaisista rintamaraporteista. Tunnelmat olivat hyökkäysvaiheessa vielä hyvät, ja sen vuoksi kirja onkin varsin sopiva kauniisiin kesäaamuihin, kun on hyvä lentosää, kahvin kanssa nautittavaksi. Puutarhatuolissa istuessaan voi hyvällä tuurilla kuulla surinaa idästä.

 

Uolevi Paavolainen, Kun sinitaivas salamoi

Sodan jälkeen kilpa-autoilijana menestyneen Uolevi Paavolaisen kirja on melko kolkkoa luettavaa. Se on tarina Lentolaivue 16:n lentäjien vaarallisista retkistä syvälle vihollisen selustaan. Pääasiassa Gloster Gladiator ja Westland Lysander koneilla suoritettu lentotiedustelu jatkosodan aikana oli rohkeiden miesten hommaa. Gloster Gladiator, eli ”Gelli”, oli jo (talvi)sodan alkaessa hävittäjänä vanhentunut, ja Lysander, jota Suomessa käytettiin jopa syöksypommittajana, oli alunperin suunniteltu yhteyskoneeksi. Kirjan sivut täyttyvät kuolemista ja loukkaantumisista, eikä taistelujen välinen suhteellisen iloluontoinen kirjeenvaihtokaan riitä muuttamaan sitä kuvaa, ettei tiedustelulentäjien asema ollut kadehdittava. On helppoa kuvitella kuinka vähän on tehtävissä, kun yksinäisen Lysanderin ympäröi parvi Airacobria. Sellaisesta voi pelastaa ainoastaan satumainen onni.

Sodan loppuvaiheessa Paavolainen siirrettiin Lentolaivue 28:an, Morane laivueeseen. Lukuunottamatta yksittäisiä sotasaalismoottoreilla paranneltuja Mörkö-Moraneja, oli tämänkin laivueen kalusto täysin vanhentunutta. Pääsy hävittäjiin ei siis merkittävästi parantanut selviämismahdollisuuksia, ja sama tappioiden siivittämä elämä jatkui. Lapinsota armahti pahimmilta taisteluilta, mutta sääolosuhteet olivat sitäkin kurjemmat. Joitakin mukavia kirjeitä lukuunottamatta tarina on melko lohduton, ja sen vuoksi varmasti autenttinen kuvaus näistä vähemmän tunnetuista lentäjistä.

Kuvaava iskulause: ”Lentäminen on välttämätöntä, eläminen ei.”

Kategoriassa: Ilmasota, Kirjat Avainsanoilla: Hugo Valpas, Joppe Karhunen, Kun sinitaivas salamoi, Surinaa idästä, Uolevi Paavolainen

Ilmari Juutilainen – Punalentäjien kiusana

admin

Punalentäjien kiusana on kirja jonka olen vuosien varrella lukenut luultavasti neljä-viisi kertaa. Jostakin syystä palaan siihen säännöllisesti uudelleen, vaikkei se kenties kirjallisten ansioidensa puolesta olekaan ilmasotakirjojen parhaimmistoa.  En tiedä onko Juutilaisella ollut apunaan haamukirjoittaja, mutta teos on jäänyt melko puhekieliseksi, paikoin hiukan tökeröksi. Sotakirjaksi se on epätavallisen keveän oloinen, mutta se ei johdu aiheesta vaan kertojasta. Vakavuus ei kuulunut Juutilaisen persoonaan, eikä hän ilmeisesti rasittanut mieltään ajattelemalla liikaa sodan rujoa puolta. Hänelle tuntuivat sodan sävelet olevat selvät, eivätkä ne murehtimalla miksikään muuttuneet.

Punalentäjien kiusana on kiinnostava kirja ainakin sen vuoksi, että sen kautta voi päästä käsiksi siihen millaisesta ihmisestä tulee hävittäjä-ässä. Samat ominaisuudet lienevät universaaleja kaikenlaisille menestyneille sotilaille. Jos tutkiskeltaisiin kaikkien Mannerheim-ristin saaneiden persoonallisuutta, luultavasti löydettäisiin paljon saman tyypin miehiä. Lentäjien kohdalla kuulee useimmiten mainittavan sellaisia ominaisuuksia kuin urheilullisuus, rohkeus, tarkkanäköisyys, ampumataito sekä hyvä tuuri. Ihminen ei ole kuitenkaan vain lista ominaisuuksia, vaan kokonaisuus, jossa synnynnäistä lahjakkuutta, oikeanlaisia luonteenominaisuuksia sekä omaa kiinnostusta ja innokkuutta on oltava sopivassa suhteessa. Juutilainen mitä ilmeisimmin oli tällainen henkilö.

Kirjan huolettoman kerronnan alle helposti hautautuu se, että Juutilainen oli erinomaisen taitava lentäjä, joka otti taistelussa vakavasti oman turvallisuutensa. Hän ei mennyt tilanteisiin, jotka olivat epäedullisia. Hän ei siis ollut rämäpää, toisin kuin monet menestyneet lentäjät.  Kertoman mukaan hän tarkasti koneensa aina ennen lentoonlähtöä lähes epäluuloisen oloisena, kuin ounastellen mekaanikon unohtaneen jotakin. Hänen lentotaitonsa oli mainio, muttei ainoastaan ohjaajana, vaan hän hallitsi taistelutaktiikan ja tunsi sekä oman että viholliskoneiden suoritusarvot. Tähän tietämykseen nojaten hän saattoi voittaa vastustajansa oveluudella, esimerkiksi lentää nousukaarrossa aivan sakkausrajalla, tietäen takana olevan viholliskoneen suorituskyvyn, ja luottaen siihen että vihollinen ennakkoa ottaessaan väistämättä sakkaa. Tällainen kylmäpäinen ja laskelmoiva suhtautuminen lienee ominaisuus, joka helposti ilmataistelun melskeessä katoaa kokeneiltakin lentäjiltä.

Hermojen hallinta ja rohkeus kulkevat käsi kädessä. Juutilainen itse kuvaili kilvoitteluaan niin, että silmäillessään tilannetta ja pohtiessaan uskaltaisiko johonkin paikkaan mennä, hän yhtäkkiä huomasi olevansa jo menossa. Takaisin kääntyminen oli myöhäistä.  Sodan loppuvaiheessa hänelle uskottiin tärkeitä tiedustelutehtäviä, kun oli pakko lähettää lentäjiä keskelle todella raskasta ilmatorjuntaa. Se vaati lentäjältä kykyä toimia todellisen ilmatorjuntahelvetin keskellä ja samalla tehdä tiedusteluhavaintoja. Kaikkein eniten tietysti vaadittiin onnea.

Juutilaisen peuhakaveri Peggy Brown

Luonteen mielenkiintoista ristiriitaa kuvaa se, ettei hän toisaalta kyennyt aina peittämään poikamaista innokkuuttaan. Joppe Karhunen kuvaa kirjassaan Ujeltavat potkurit, kuinka Juutilainen on itkuun pillahtamassa, kun hän myöhästyy hälytyslennolta metsästysreissun vuoksi. Ottaa niin koville jäädä maahan. Samassa kirjassa Juutilainen peuhaa päivystysvuorojen välissä tuntikausia koiran kanssa, kun muuta aktiviteettia ei ole tarjolla. Voi kai huoletta sanoa, että hän oli kaikkea muuta kuin vakavamielinen hahmo. Huolettomuus auttoi häntä sopeutumaan sodan todellisuuteen niin hyvin, että rauhan tultua hänellä oli vaikeuksia sopeutua tavalliseen arkeen.

Jos Juutilaista voi käyttää esimerkkinä erinomaisesta hävittäjälentäjästä, sellainen näyttäisi muodostuvan yksittäisten ominaisuuksien sijaan eri ominaisuuksien suhteesta. Hävittäjä-ässän täytyy olla yhtä sun toista, muttei mitään liikaa eikä liian vähän. Hänen täytyy kyetä olemaan rohkea, varovainen, huoleton, vakava, impulsiivinen, punnitseva, poikamainen, täysikasvuinen ja niin edelleen, aina tilanteen vaatimalla tavalla. Noita ominaisuuksia punnitaan ilmataistelussa jatkuvasti. Täytyy käydä rohkeasti ja epäröimättä taisteluun. Täytyy olla varovainen, ettei menetä keskittymiskykyään ja tule yllätetyksi. Täytyy olla tarpeeksi hullu leikkimään hengellään sellaista leikkiä, jossa sattuma pelaa kohtuuttoman suurta roolia. Täytyy olla järjissään, punnittava koko ajan mielessään seuraavaa siirtoa, seurattava korkeutta, polttoainetta, lämpötiloja, panosmääriä.

Monet lentäjäelämäkerrat ovat mielenkiintoisia jo sen vuoksi, että niiden päähenkilöt ovat niin omaperäisiä sodan ulkopuolellakin. Sellaista sinnikkyyttä ja peräänantamattomuutta kuin vaikkapa Hans-Ulrich Rudel tai Douglas Bader edustivat, tarkkailee mielellään inhimillisestä näkökulmasta ilman sotahistoriaakin. Suomalaiset lentäjäelämäkerrat kärsivät mielestäni usein siitä, että ne joko antavat liian silotellut kuvan ”sankarilentäjistä”, tai vielä yleisemmin, eivät sanallakaan mainitse lentäjän yksityiselämästä tai puutu tämän luonteeseen tavallisena ihmisenä. Mm. saksalaiset osaavat tämän paljon paremmin. Juutilaisestakin puuttuu kirja, joka käsittelisi häntä kokonaisena ihmisenä. Monet sotakirjailijat kai ajattelevat, että myöntämällä sotilaiden inhimillisyyden, he jotenkin tahraisivat heidän sankaruutensa. Samalla jää ymmärtämättä se, kuinka kirjoitetaan hyvä kirja.

Muistelen Punalentäjien kiusana olleen ensimmäinen ilmailukirja, jonka olen koskaan lukenut. Silloin se kärpänen puri. Jotakin hienoa tässä kirjassa siis on, eikä tämäkään lukukerta varmastikaan ole viimeinen.

Kategoriassa: Ilmasota, Kirjat Avainsanoilla: Douglas Bader, Hans-Ulrich Rudel, Ilmari Juutilainen, Joppe Karhunen, Punalentäjien kiusana

Ensisijainen sivupalkki

Kategoriat

  • Historia
  • Ilmasota
  • Kirjat
  • LeLv 34
  • LeLv 34 sotapäiväkirjat
  • Yleinen

Avainsanat

Douglas Bader Eino Luukkanen Erkki Ehrnrooth Gustaf Magnusson Hans-Ulrich Rudel Hanssin Jukka Hans Wind Hilkka Saari Hugo Valpas Ilmari Juutilainen Jarl Lundqvist Joppe Karhunen Kalle Kepsu Kun sinitaivas salamoi Kyösti Karhila Lauri Pekuri LeLv 24 LeLv 34 lennonjohto Mannerheim Mannerheim risti Oippa Tuominen Olli Puhakka Pappa Turkka Pelle Sovelius Punalentäjien kiusana Richard Lorenz S Surinaa idästä tappio Uolevi Paavolainen Urho Lehtovaara Väinö Pokela

Copyright © 2023 · News Pro On Genesis Framework · WordPress · Kirjaudu sisään