10.7.1943

Lentolaivue 34

Sää: puolipilvistä, alaraja 500-1500 m.

Lentotoiminta
12.20-13.10 Torj. lento 2 MT Haapasaari – Someri, ei kosketusta.

15.35-16.50 Torj. lento 4 MT Lavansaari – Seiskari. Ilmataistelu Seiskarin luona n. 14 I-153:n, 2 PE-2:n ja 2 Lightning P-38 D:n kanssa. Ammuttu alas 4 I-153:a ja 1 Lightning P-38 D. Ampujat: Tervo 2 I-153:a. Koneet putosivat mereen Seiskarista 10 km itäkaakkoon. Lentomest. Juutilainen ampui alas 2 I-153:a. Toinen putosi mereen Seiskarista n. 2 km länteen ja toinen myös mereen Seiskarista n. 10 km itäkaakkoon ja Lightning putosi samaan paikkaan. MT:t laskivat polttoaineen vähyyden takia Suulajärvelle, josta jatkoivat samana iltana n. klo 18.10 Uttiin.

Konetilanne 12/2.

12.00 Maj. Luukkanen, kapt. Andersin ja Vehmola autolla komennukselle järjestelyasioissa Kymiin. Paluu 10.7.43 klo 17.40.

Huomautus edelliseen: sotapäiväkirjassa mainitaan hiukan epäselvästi Lightningin kohtalo.  Sen sanotaan vain pudonneen mereen, ikään kuin Juutilainen olisi ampunut alas vain 2 x I-153. Juutilainen kuitenkin ampui Lightningin alas:

Tšaikkojen alapuolella, melkein pinnassa, kierteli kaksi PE-kakkosta ja kaksi outoa, kaksimoottorista ja -runkoista konetta, jotka myöhemmin todettiin amerikkalaisiksi Leihtning[sic] P-38-d-pommitushävittäjiksi. [ . . . ] Yksi Leihtning teki kaarron vähän hävittäjien ulkopuolelle. Olin heti paikalla ja tarjosin kaikista torvista tulta sen pieneen kapiiniin, moottorien väliin. Lasinen kuomu näytti repeilevän, kone hoippui hetken kuin ravintolavieras pikkutunneilla ja kuohui mereen. Minulle tuli kiire vetää ylös, etten saisi koko hävittäjäparvea niskaani. (Punalentäjien kiusana s. 206.)

3. lentue

Sää: puolipilvinen.

5.30-6.20 2 MT torjuntalennolla Eestiluoto – Suursaari, ei kosketusta.

17.00 Konetilanne: 5 kunnossa.

Ilmari Juutilainen – Punalentäjien kiusana

Punalentäjien kiusana on kirja jonka olen vuosien varrella lukenut luultavasti neljä-viisi kertaa. Jostakin syystä palaan siihen säännöllisesti uudelleen, vaikkei se kenties kirjallisten ansioidensa puolesta olekaan ilmasotakirjojen parhaimmistoa.  En tiedä onko Juutilaisella ollut apunaan haamukirjoittaja, mutta teos on jäänyt melko puhekieliseksi, paikoin hiukan tökeröksi. Sotakirjaksi se on epätavallisen keveän oloinen, mutta se ei johdu aiheesta vaan kertojasta. Vakavuus ei kuulunut Juutilaisen persoonaan, eikä hän ilmeisesti rasittanut mieltään ajattelemalla liikaa sodan rujoa puolta. Hänelle tuntuivat sodan sävelet olevat selvät, eivätkä ne murehtimalla miksikään muuttuneet.

Punalentäjien kiusana on kiinnostava kirja ainakin sen vuoksi, että sen kautta voi päästä käsiksi siihen millaisesta ihmisestä tulee hävittäjä-ässä. Samat ominaisuudet lienevät universaaleja kaikenlaisille menestyneille sotilaille. Jos tutkiskeltaisiin kaikkien Mannerheim-ristin saaneiden persoonallisuutta, luultavasti löydettäisiin paljon saman tyypin miehiä. Lentäjien kohdalla kuulee useimmiten mainittavan sellaisia ominaisuuksia kuin urheilullisuus, rohkeus, tarkkanäköisyys, ampumataito sekä hyvä tuuri. Ihminen ei ole kuitenkaan vain lista ominaisuuksia, vaan kokonaisuus, jossa synnynnäistä lahjakkuutta, oikeanlaisia luonteenominaisuuksia sekä omaa kiinnostusta ja innokkuutta on oltava sopivassa suhteessa. Juutilainen mitä ilmeisimmin oli tällainen henkilö.

Kirjan huolettoman kerronnan alle helposti hautautuu se, että Juutilainen oli erinomaisen taitava lentäjä, joka otti taistelussa vakavasti oman turvallisuutensa. Hän ei mennyt tilanteisiin, jotka olivat epäedullisia. Hän ei siis ollut rämäpää, toisin kuin monet menestyneet lentäjät.  Kertoman mukaan hän tarkasti koneensa aina ennen lentoonlähtöä lähes epäluuloisen oloisena, kuin ounastellen mekaanikon unohtaneen jotakin. Hänen lentotaitonsa oli mainio, muttei ainoastaan ohjaajana, vaan hän hallitsi taistelutaktiikan ja tunsi sekä oman että viholliskoneiden suoritusarvot. Tähän tietämykseen nojaten hän saattoi voittaa vastustajansa oveluudella, esimerkiksi lentää nousukaarrossa aivan sakkausrajalla, tietäen takana olevan viholliskoneen suorituskyvyn, ja luottaen siihen että vihollinen ennakkoa ottaessaan väistämättä sakkaa. Tällainen kylmäpäinen ja laskelmoiva suhtautuminen lienee ominaisuus, joka helposti ilmataistelun melskeessä katoaa kokeneiltakin lentäjiltä.

Hermojen hallinta ja rohkeus kulkevat käsi kädessä. Juutilainen itse kuvaili kilvoitteluaan niin, että silmäillessään tilannetta ja pohtiessaan uskaltaisiko johonkin paikkaan mennä, hän yhtäkkiä huomasi olevansa jo menossa. Takaisin kääntyminen oli myöhäistä.  Sodan loppuvaiheessa hänelle uskottiin tärkeitä tiedustelutehtäviä, kun oli pakko lähettää lentäjiä keskelle todella raskasta ilmatorjuntaa. Se vaati lentäjältä kykyä toimia todellisen ilmatorjuntahelvetin keskellä ja samalla tehdä tiedusteluhavaintoja. Kaikkein eniten tietysti vaadittiin onnea.

Juutilaisen peuhakaveri Peggy Brown

Luonteen mielenkiintoista ristiriitaa kuvaa se, ettei hän toisaalta kyennyt aina peittämään poikamaista innokkuuttaan. Joppe Karhunen kuvaa kirjassaan Ujeltavat potkurit, kuinka Juutilainen on itkuun pillahtamassa, kun hän myöhästyy hälytyslennolta metsästysreissun vuoksi. Ottaa niin koville jäädä maahan. Samassa kirjassa Juutilainen peuhaa päivystysvuorojen välissä tuntikausia koiran kanssa, kun muuta aktiviteettia ei ole tarjolla. Voi kai huoletta sanoa, että hän oli kaikkea muuta kuin vakavamielinen hahmo. Huolettomuus auttoi häntä sopeutumaan sodan todellisuuteen niin hyvin, että rauhan tultua hänellä oli vaikeuksia sopeutua tavalliseen arkeen.

Jos Juutilaista voi käyttää esimerkkinä erinomaisesta hävittäjälentäjästä, sellainen näyttäisi muodostuvan yksittäisten ominaisuuksien sijaan eri ominaisuuksien suhteesta. Hävittäjä-ässän täytyy olla yhtä sun toista, muttei mitään liikaa eikä liian vähän. Hänen täytyy kyetä olemaan rohkea, varovainen, huoleton, vakava, impulsiivinen, punnitseva, poikamainen, täysikasvuinen ja niin edelleen, aina tilanteen vaatimalla tavalla. Noita ominaisuuksia punnitaan ilmataistelussa jatkuvasti. Täytyy käydä rohkeasti ja epäröimättä taisteluun. Täytyy olla varovainen, ettei menetä keskittymiskykyään ja tule yllätetyksi. Täytyy olla tarpeeksi hullu leikkimään hengellään sellaista leikkiä, jossa sattuma pelaa kohtuuttoman suurta roolia. Täytyy olla järjissään, punnittava koko ajan mielessään seuraavaa siirtoa, seurattava korkeutta, polttoainetta, lämpötiloja, panosmääriä.

Monet lentäjäelämäkerrat ovat mielenkiintoisia jo sen vuoksi, että niiden päähenkilöt ovat niin omaperäisiä sodan ulkopuolellakin. Sellaista sinnikkyyttä ja peräänantamattomuutta kuin vaikkapa Hans-Ulrich Rudel tai Douglas Bader edustivat, tarkkailee mielellään inhimillisestä näkökulmasta ilman sotahistoriaakin. Suomalaiset lentäjäelämäkerrat kärsivät mielestäni usein siitä, että ne joko antavat liian silotellut kuvan ”sankarilentäjistä”, tai vielä yleisemmin, eivät sanallakaan mainitse lentäjän yksityiselämästä tai puutu tämän luonteeseen tavallisena ihmisenä. Mm. saksalaiset osaavat tämän paljon paremmin. Juutilaisestakin puuttuu kirja, joka käsittelisi häntä kokonaisena ihmisenä. Monet sotakirjailijat kai ajattelevat, että myöntämällä sotilaiden inhimillisyyden, he jotenkin tahraisivat heidän sankaruutensa. Samalla jää ymmärtämättä se, kuinka kirjoitetaan hyvä kirja.

Muistelen Punalentäjien kiusana olleen ensimmäinen ilmailukirja, jonka olen koskaan lukenut. Silloin se kärpänen puri. Jotakin hienoa tässä kirjassa siis on, eikä tämäkään lukukerta varmastikaan ole viimeinen.