Kaksi kirjaa

Hugo Valpas, Surinaa idästä

Hugo Valppaan Surinaa idästä käsittelee jatkosodan ensikuukausia lentoreportterin näkökulmasta. Omistamani painoksen yksityiskohtana on kansilehdelle kirjoitettu viesti kirjan ensimmäiselle omistajalle, kuka lienee ollutkin:

Saulille jouluna 1941
Mirja-täti ja Kaarlo-eno

Kannustakoon tämä kirja sinua aikanaan tekoihin isänmaan puolesta!

Tartuin kirjaan toiveikkain mielin, sillä pidin sen asetelmaa mielenkiintoisena. Ulkopuolisen haastattelijan ja havainnoitsijan perspektiivi voisi avata mielenkiintoisia näkökulmia sodan lentotoimintaan, erityisesti kun haastatteluja ei tehdä 10-20 vuotta sodan jälkeen, vaan keskellä kiivainta hyökkäysvaihetta.

Asiassa on kuitenkin muutamia esteitä. Yhtäältä julkaisemisajankohta. Kirja käsittelee vuoden -41 hyökkäysvaihetta, ja se on putkahtanut kustantajalta ulos jo saman vuoden joulukuussa. Kirja on luonnollisesti mennyt sensuurin läpi, ja kirjallisten arvojen lisäksi on merkinnyt sen propagandistinen arvo. Ihme kyllä, varsinaista sankaripaatosta on vähemmän kuin esimerkiksi Joppe Karhusen teoksissa, jotka sentään on kirjoitettu sodan jälkeen. Vaikka varsinainen propagointi keskittyykin vuoden verran ryssän vallassa olleiden alueiden täydellisen rappiotilan ihmettelyyn (mikä ilmeisesti olikin totta), on TK-mies  ollut varmasti tietoinen siitä, millaisia tarinoita kotirintamalle halutaan kertoa.

Toisen ongelman aiheuttavat lentäjät itse, jotka eivät mielellään puhu omista saavutuksistaan. Yleisin vastaus on, ettei haastateltava ymmärrä miksi häntä haastatellaan, ja ettei hänellä ole mitään kertomista. Tästä syystä heistä on vaikeata saada irti juuri muuta kuin se, mitä tarkkaan ottaen milläkin lennolla on tapahtunut. On ymmärrettävää, ettei sotatilanteessa elävä sotilas voi oman mielenrauhansa vuoksi käydä kovin syvälliseksi läpikäymiensä tilanteiden tiimoilta, mutta kenties reportteri voisi. Surinaa idästä olisi pitänyt kirjoittaa sodan aikana, ja julkaista pitkä aika sodan jälkeen, jolloin oltaisiin voitu noudattaa kirjallisia arvoja. Voisin kuvitella, että lentokentällä pyörivä reportteri näkisi paljon lentotoiminnan takana tapahtuvaa inhimillistä tapahtumista -mielenkiintoisia persoonia, menetyksiä, kuolemanpelkoa, voitonriemua, ja kaikkea sitä, mikä oikeastaan tekee sodasta mielenkiintoisen aiheen. Toisaalta, TK-miehet liikkuivat rauhattomasti paikasta ja laivueesta toiseen, sillä juttuja täytyi syntyä tasaiseen tahtiin. On mahdollista, että tästä syystä vaikutelmat jäävätkin hieman pinnallisiksi.

Valpas ei ole mikään huono kirjoittaja. Tarkkaillessaan sotatilassa olevaa Karjalaa, kerronta on paikoin hyvinkin mukaansatempaavaa, vaikka välillä repliikeissä on koheltamisen makua. Kirjan suurin ongelma on, että se tahtoo olla vain kokoelma lentäjien yksittäisiä taistelukertomuksia, pyrkimättä juurikaan eheään kokonaiskuvaan. Tämäkin on hyvin ymmärrettävissä, sillä ei kai kenelläkään tuossa vaiheessa voinut olla kovin hyvää kokonaiskuvaa juuri alkaneen sodan luonteesta, ja kotirintamalla oltiin kiinnostuneita kaikenlaisista rintamaraporteista. Tunnelmat olivat hyökkäysvaiheessa vielä hyvät, ja sen vuoksi kirja onkin varsin sopiva kauniisiin kesäaamuihin, kun on hyvä lentosää, kahvin kanssa nautittavaksi. Puutarhatuolissa istuessaan voi hyvällä tuurilla kuulla surinaa idästä.

 

Uolevi Paavolainen, Kun sinitaivas salamoi

Sodan jälkeen kilpa-autoilijana menestyneen Uolevi Paavolaisen kirja on melko kolkkoa luettavaa. Se on tarina Lentolaivue 16:n lentäjien vaarallisista retkistä syvälle vihollisen selustaan. Pääasiassa Gloster Gladiator ja Westland Lysander koneilla suoritettu lentotiedustelu jatkosodan aikana oli rohkeiden miesten hommaa. Gloster Gladiator, eli ”Gelli”, oli jo (talvi)sodan alkaessa hävittäjänä vanhentunut, ja Lysander, jota Suomessa käytettiin jopa syöksypommittajana, oli alunperin suunniteltu yhteyskoneeksi. Kirjan sivut täyttyvät kuolemista ja loukkaantumisista, eikä taistelujen välinen suhteellisen iloluontoinen kirjeenvaihtokaan riitä muuttamaan sitä kuvaa, ettei tiedustelulentäjien asema ollut kadehdittava. On helppoa kuvitella kuinka vähän on tehtävissä, kun yksinäisen Lysanderin ympäröi parvi Airacobria. Sellaisesta voi pelastaa ainoastaan satumainen onni.

Sodan loppuvaiheessa Paavolainen siirrettiin Lentolaivue 28:an, Morane laivueeseen. Lukuunottamatta yksittäisiä sotasaalismoottoreilla paranneltuja Mörkö-Moraneja, oli tämänkin laivueen kalusto täysin vanhentunutta. Pääsy hävittäjiin ei siis merkittävästi parantanut selviämismahdollisuuksia, ja sama tappioiden siivittämä elämä jatkui. Lapinsota armahti pahimmilta taisteluilta, mutta sääolosuhteet olivat sitäkin kurjemmat. Joitakin mukavia kirjeitä lukuunottamatta tarina on melko lohduton, ja sen vuoksi varmasti autenttinen kuvaus näistä vähemmän tunnetuista lentäjistä.

Kuvaava iskulause: ”Lentäminen on välttämätöntä, eläminen ei.”